Tii

Satu arkistojen kätköstä

Tii

Oli kerran pieni Tii. Niin pieni ja hupsu, että sitä tuskin huomattiin ja sen annettiin tehdä ihan mitä vaan, niin harmiton se oli. Kerran syksyllä se huomasi, että sen nimestä oli hukassa kirjaimia, eikä se löytänyt niitä mistään. Se etsi kotona omista laatikoistaan ja kaapeistaan. Naapureilta se ei kehdannut niiden perään kysellä, luulisivat vielä, että hän epäili heitä varkaudesta. Niinhän ei tietenkään ollut. Onneksi sentään satunnaiset ohikulkijat pysähtyivät uteliaina ja yrittivät vastata hänen kysymykseensä.

Sinun nimesi? Sinähän voit valita itsellesi uuden, jos olet hukuttanut vanhan. Onko sillä niin väliä?

Tuo vastaus oli aika kärsimätön ja siihen Tiin oli vaikea luottaa. Jotkut ehdottivat hienolle kalskahtavia vanhoja kunnioitettuja nimiä, mutta koska Tii oli vain aivan pieni tavallinen Tii, eivät nekään tuntuneet sopivilta. Kaikista hassuin neuvo kuitenkin oli se, kun joku huokasi kärsimättömästi: Ole vaikka äitisi. Sehän sinä ainakin olet, oma äitisi!

Jo oli paksu juttu, harmitteli Tii ja muisti äkkiä että jossain oli pikkuinen mökki, Myllykkä, nyt jo melkein mullaksi muuttunut, jonka piha oli jäänyt haravoimatta. Jospa siinä haravoidessa unohtuisi kaipaus ja ikävä ja joku kirjain ihan itsestään tippuisi taivaalta. Niin kun äiti oli joskus aikanaan sanonut: – Kun jokin ei suostu palaamaan muistiisi, unohda se. Sillä lailla laitetaan vahtimestarit töihin.

Tii matkusti junalla, siirtyi bussiin, seisoskeli asemilla ja pysäkeillä ja äkkiä hän oli yksin pikkuisen Myllykän pihalla. Hän haravoi hiukan lehtiä kasaan, mutta levitti ne äkkiä takaisin. Hän huomasi että maa kaipasi lehtiään, talven ruokaa, kohta lumen alle piiloutuvaa.

Ilta tuli syksyllä pian ja Tiillä ei ollut mitään tekemistä. Hän muisteli kaukaisten joutohetkiensä harrastusta, niitä lukemattomia ristisanatehtäviä, joita oli joskus tehnyt. Harvoinhan niitä täyteen sai, mutta sana kerrallaan kumminkin paljastui, ja tuotti iloa tekijälleen. Nyt ei kuitenkaan ollut yhtään ristisanatehtävää mukana, eikä niitä tässä vähäisessä valossa olisi jaksanut tehdäkään.

Tii huomasi, että hänen nimensä seuraava kirjain oli välähdellyt kuin rikkinäinen neonvalo jo jonkin aikaa ja viimeisenkin kirjaimen hän oli jo nähnyt muistavansa.

Niinpä hän asettui mökin tuttuakin tutummassa sängyssä selälleen ja odotti, että se viimeinen kirjain tippuisi pimeästä. Hiiret vain tanssivat piirileikkiä tuvan lattialla niin että kolisi ja paukkui.

Täällä ei ole muita kuin minä, vakuutti Tii itselleen ja sai sillä pelon kutistumaan sopivaksi. Hän muisteli miten pikkutyttönä pelkäsi mielikuvitusmörköjä sänkynsä alla ja käpertyneenä yritti nukkua niin, ettei mikään ruumiinjäsen tai edes peitonkulma joutuisi niiden syötäväksi. Nyt ei tarvinnut tehdä niin, kun ei ollut lapsi enää. Välillä Tii komensi hiiriä tanssimaan hiljaisemmin, välillä hellitteli niitä ystävällisin nimin. Lauloipa niille jopa kauniin unilaulun, jonka lapsuudestaan muisti. Itselleni minä tässä laulan, Tii huokasi lopulta ylettömän väsyneenä ja nukahti sikeään unettomaan uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna Tii seisoskeli taas pysäkeillä ja asemilla ja pian hän olikin kotona. Tuliaisiksi hän vei kertomuksen hiirten piirileikistä ja sitä sitten ruokapöydässä yhdessä naureskeltiin. Seuraavana päivänä, kun se sattui olemaan kaunis ja ylettömän aurinkoinen, meni Tii kotipihalle lehtiä haravoimaan. Hän suri maan puolesta riisuessaan sitä syksyn peitteestä, mutta lohdutti sitä samalla ja saattoi jotain luvatakin, vaikka ei voinut sitä itse ollenkaan muistaa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *