Satu vihaamisen vaikeudesta

…eli noidantapposatu 1, (hengityskoulun kotitehtävä arkistojeni kätköistä).

Massiivinen virushyökkäys tietokoneeseeni on sotkenut monta työpäivää. Kolmatta kertaa palautan koneeseeni PhotoShopia, FreeHandia ja toimisto-ohjelmia. Lopulta annan periksi. Vien koko kiusan naapurikorttelin nörttipeikon hoiviin. Kömmin kone kainalossa hänen pimeään, savuiseen luolaansa ja huokaisen helpotuksesta: minä voin nyt unohtaa koko kapineen joksikin aikaa. Kun palaan huolilastin varjo vielä selkääni painaen työhuoneelle, pääsee pieni avuton itku. Miten minä olen ollenkaan kuvitellut, että minä jaksaisin, osaisin, voisin… Hetken siinä pilliteltyäni osuu katse kotiläksyni noita-akkaan, joka tuntuu vetelehtivän huoneeni nurkassa. Katson häntä edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta. Mitä ihmeen tekemistä minulla on hänen kanssaan? Miksi minun pitäisi hänet tappaa? Ajattelen tahmean verilammikon lattialleni. Noita katsoo minua häijyn huvittuneesti punaisen lammikon ja suuren syyläisen nenänsä takaa. Kysyn ääneen, mitä ihmeen pahaa hän on minulle koskaan tehnyt? Noita katsoo pistävin silmin ja remahtaa nauruun. Hän hekottaa ja räkättää niin kuin vain sadun noita-akka voi. Takkuiset, rasvaiset hiukset roikkuvat mustan huivin alta. Silmien pienet pupillit tuntuvat poraavan reikiä huoneeni seiniin. Minua hän ei enää katsele. Annan mieleni hiljetä ja taidan mumista itsekseni rauhoittelevia sanoja. Samalla annan mieleni pyyhkäistä veriroiskeet lattiasta. Onko tuo ihme, jos noita onkin vähän epäsosiaalinen ja itsekäs, pahansuopakin jollain tavalla, kun sillä on luultavasti ollut kurja ja vaikea lapsuus. Ehkä sen äiti on unohtanut sen vieraille rappusille tai sen isäpuoli on piessyt siltä luulot pois. Onko siis todellakaan ihme, että siitä on tullut tuollainen ilkimys. Muminani kuultuaan noita muuttuu maireaksi ja on kutistuvinaan aivan vaarattomaksi. Se rupeaa myötäilemään mumisemiani sanoja ja taitaa tirauttaa pienet kiukkuiset itkutkin siinä. Hänen äitinsä oli todellakin ollut kurjista kurjin lunttu ja isäpuolethan ovat tunnetusti kauhistuttavia henkilöitä. Pieni ryppyinen akka, melkein vain suuri syyläinen nenä huoneen nurkassa näyttää nappaavan työkalulaatikostani terävän puukon ja iskee sen pystyyn omaan rintaansa. Hetkinen! Tämäpä oli yllättävä käänne tarinassani; minunhan hänet piti tappaa. Silmänräpäyksessä, ennen kun yksikään veripisara ehtii putipuhtaalle lattialle asti, kelaan juttua hetken matkan taaksepäin ja noita seisoo jälleen täysissä noitavoimissaan siinä. Ajattelen tietokoneeni kolmeakymmentä viittä elinvoimaista virusta ja samassa keksin. Onhan minulla lamaannuttamisen keinot! Olenhan äärimmäisen voimallinen olento! Suljen silmäni ja samassa tajuan elämäni mittakaavan: olen todellakin pienistä pienin. Tunnen kevättuulten mukana pesimäseuduilleen palailevan linnun siiveniskut. Sen voimasta ja kauneudesta saan voimani. Sen aineenvaihdunnassa, hermostossa ja verenkierrossa on elämäni. Sen kevätmuuton reitti vie minut vaikean tehtäväni äärelle. Tuo kaunis, vahva, sinnikäs lintu halkoo tuulta ja uhmaa tuiskuja puolestani. Hetki hetkeltä se vie lähemmäksi Käsityöläiskatua, pientä graafisen suunnittelun toimistoa, kerrostalon parveketta, jolla koukkunokkainen noita-akka näyttää tähyilevän taivaanrannalle. Sen valtaisan nenän karstainen syylä kiiltelee kevätauringossa ja siihen, juuri siihen lintu huomaamattaan päästää kunnon prujauksen. Minulle se on huikea ilmalento, benjihyppy ilman köyttä, noidalle puolestaan likaisen harmaanvalkoinen, hieman limaisenlöysä kohtalo. Hän kiroilee äänekkäästi ja hyppii hetken tasajalkaa. Ei se mitään, minua se vaan auttaa kulkeutumaan hänen kiukusta laajenneen sieraimensa kautta nielun maisemiin. Menemisen riemusta hajoan moniin tuhansiin pikkuriikkisiin
osiin. Kaikki elinvoimaiset Minät lähtevät tehtävästään tietoisina liikkeelle. Keuhkojen pinnalle me rakennamme itsellemme mukavan olotilan ja siellä lisäännymme ja jakaannumme voimallisesti. Voi miten voitokasta elämä onkaan! Samassa noita jo yskiikin punaiseksi lyhdyksi syttyneen nenänsä takaa. Ryppyiset kasvot hehkuvat hikisinä ja rypistyvät entisestään. Yskä tärisyttää koko köyryselkäistä ruumista ja me pienet virukset saamme siitä uutta potkua tehtävämme suorittamiseen. Ei aikaakaan kun henki kulkee kovin työläästi ja tuskaisesti noidan keuhkoputkissa. Hän rojahtaa työhuoneen penkille pitkälleen ja vaikeroi onnettomana. Voi sitä kurjaa! Noitahan piti tappaa? Pyyhkäisen hiussuortuvan uniselta otsaltani ja käsi osuu nenääni. Se on yllättävän suuri, suorastaan koukkumainen. Olen juuri nähnyt unta, jossa istun komean plastiikkakirurgin potilastuolissa ja hän piirtelee tussilla viivoja nenäni kylkeen. Heräilen hämmentyneenä. Suuri syylä rouhaiseen karkeana sormeni syrjää. Oloni on kummallisen tukkoinen. Kurkkua kutittaa ja kun yskäisen, nousee suuhun outo metallinen maku. Aukaisen rähmäiset silmäni ja katson ikkunasta ulos. Parvekkeen kaiteella istuu suuri kaunis lintu ja katsoo minua. En tunnista sitä ja äkkiä se onkin lehahtanut tiehensä. Hetken aikaa olen tuntevinani sen siipien voiman itsessäni. Sitten se on iäksi kadonnut. Nousen penkiltä ja käyn laittamassa vettä lämpiämään. Kupillinen hunajateetä varmasti auttaa alkavaan flunssaa. Näin ajatellessani olen näkevinäni noidan varjon työhuoneeni nurkassa. Ja sitten se vaan haipuu näkymättömiin

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *