Tarina rakkaudesta

(Logoteorian inspiroima tarina)

Ihminen, joka on osa luontoa, eroaa muusta luonnosta siten, että hänellä on tietoisuus itsestään ja kuolevaisuudestaan, mahdollisuus itsereflektioon sekä itsen transsendenssiin. Muinainen ihminen ymmärsi luontaisesti olevansa riippuvainen luonnon hyväntahtoisuudesta. Hän tiesi sen olevan itseään vahvempi. Hän pyysi nöyrästi metsältä lupaa ennen metsästysretkeään.

Tästä alkaa fiktiivinen kertomus:

Metsäaukiota reunistavat hirsiset, sammalilla tilkityt ja vuoratut kammit. Pieni takkutukka, likanaama tyttönen, olkoonpa nimeltään vaikka Tii, lähti pihasta keväiseen maisemaan yrttien keruuseen. Omia tuttuja jälkiään hän kulki, käyden mielessään keskustelua poluvarren kasvillisuuden kanssa:
– Saanko poimia tästä? hän kysyi hentojen angervontaimien kohdalla.
– Täältä myös, täältä myös, kuiskailivat taimet kauempaakin.
Tii keräsi ropposensa täyteen ja hyvillä mielin vielä toiseen vaaleanvihreät kuusenkerkät. Hiukan sieltä täältä, ei yhdeltäkään liikaa rosvoten.
Kukaan ei omistanut metsää, järven vettä tai taivasta kaiken yllä. Ei ollut yhtä Jumalaa vaan luonto moninaisine henkineen.
Pieni Tii oli tyytyväinen saaliiseensa. Hän poimi vielä matkaltaan kiven joka oli mukavasti painava, soikea ja syliin sopiva. Sen hän asetteli pyhän, suuren kiven syliin ja sanattomasti kiitti.

Ja toinen fiktiivinen (?) kertomus:

Tämän tarinan vanheneva nainen, olkoonpa nimeltään vaikka Tiina, asuu vuokralla viehättävässä kerrostaloyksiössä. Hän on tyytyäinen elämäänsä ja ympäristöönsä. Mieluisinta espoolaislähiössä on hänen mielestään luonnonläheisyys. Kaupunkimetsässä kävellessään hän miettii ihmisenä olemistaan; hänellä on valtavasti sanoja käytettävissään:
– Ihmisyys toteutuu yhteydessä toiseen, hän viistaasti ajattelee.
Jo lapsena Tiinalle on muodostunut tietoisuus minästä, tieto erillisyydestä, persoonasta. Hän on ajan myötä tottunut itsereflektoimaan ja parhaimmillaan kokee myös itsen transsendenssia, toisin sanoen hän kykenee suuntaamaan toimintansa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Hän on oppinut ymmärtämään, että hänen situaationsa, eli naapurit, tämä lähiö ja metsä ovat osa häntä itseään.
Huonekasvien keskellä yksiön ikkunan edessä on kaunis kivi, soikea muodoltaan ja jotenkin merkillisesti ikuinen. Sen pinnassa on ikäänkuin sulan kiviaineksen uurteita. Se löytyi taannoin lähiömetsästä, siirtokivilohkareen sylistä.
– Vie minut takaisin, on Tiina kuulevinaan. -Vie minut takaisin.
Niin hullulta kun se kuulostaakin, Tiina pakkaa kiven reppuunsa ja vei sen takaisin metsään. Hän asettelee sen suuren kiven laella olevaan kuoppaan, siirtelee hiukan kuivia lehtiä sen ylle, jotta se näyttäisi aina olleen siinä. Hän vähän naurahtaa itselleen ja nojaa sitten suuren kiven kylkeen. Lämmin voimallinen rakkauden virta hyökyy kivestä Tiinan sydämeen. Näin kivi sanattomasti kiittää.

Johtopäätös:

Rakkaus ei ole pelkästään inhimillinen teonsana. Se on rajaton luonnonvoima, elämää väsymättä luova ja ylläpitävä tahto, armo ja myötätunto, elämän virta kaikessa olevassa. Rakkauden puute on silloin vain ihmisen sokeutta nähdä ja tuntea, antautua ja antaa. Ehkä se on kehon ja mielen tukkeutuneita tiehyeitä, patoja ja umpikujia. Ehkä elämä on kasannut liian monta pelon ja harhan verhoa kaiken aikaa läsnä- ja saatavilla olevan rakkauden eteen.

Rakkaudella tai ilman

(Kolumni on julkaistu Suomen joogalehdessä 4/2016)

Puu rakastaa varjollaan. Noin muistan piirtäneeni joskus kauan sitten. Tai toisin: Tänään olen lämmin kuin äidin syli; rakastan minua! Nyt vuosia myöhemmin tartun tuohon suureen sanaan nöyränä ja rajallisuuteni hyväksyen. Mitä rakkaus oikeastaan on? Se hehkuu ihmisestä toiseen lämpimänä katseena, hellänä kosketuksena tai lujana halauksena. Se on myötätunnon ja tahdon asia; se on motiivi moneen hyvään. Itseä tulee rakastaa ja toista saman verran. Ja tuo toinen on kuka tahansa, tuttu tai vieras, kaunis tai ruma, hyvä tai paha. Puhtaimmillaan rakkaus on täysin pyyteetöntä, toisen hyvään pyrkimistä.

Ihmisyytemme toteutuu rakkaudentekojen kautta. On kuitenkin tärkeää, että antaminen ja vastaanottaminen ovat jokseenkin tasapainossa, aivan niin kuin hengityksessä: vasta vapautunut uloshengitys auttaa meitä hengittämään ravitsevasti sisään. Voi myös ajatella, että kun otamme vastaan toisilta apua tai muulla tavalla palvelevaa rakkautta, annamme hänelle vuorostaan mahdollisuuden olla hyvä.

Inhimillinen rakkaus on vajavaista. Monesti kiintymys riittää rakkaudeksi, usein parisuhde ja perhe rakentavat aitoja haaveiden paratiisin ympärille. Rakastan sinua jos… Rakastan sinua kunhan…. En rakasta sinua enää… Rakkaus on kuitenkin rajatonta, kuin tuuli se kulkee missä tahtoo. Satunnainen kohtaaminen voi joskus koskettaa hyvinkin syvältä.

Voiko ilman rakkautta selvitä elämässä? Luultavasti ei. Vaikka läheisyys ihmissuhteissa ei luonnistuisi, voi rakkaus olla omistautumista työlle tai jollekkin muulle itseä suuremmalle asialle. Kauneudesta nauttiminen ja rakkaus luontoa kohtaan voi myös pitää elämänhalua yllä. Isänmaanrakkaus voi puolestaan saada käänteisiäkin seurauksia. Rakkauden puute aiheuttaa yksinäisyyttä ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Monet riippuvuudet pyrkivät lieventämään tyhjyyden tunnetta.

Voiko sanoa mitä rakkaus ei ole? Jospa se onkin ihan kaikki. Ehkä se on elämää väsymättä luova voima, armo ja myötätunto, elämän virta kaikessa olevassa. Ehkä se on voima, joka saa ruohon kasvamaan, solun jakautumaan ja ihmisen tahtomaan hyvää. Rakkauden puute olisi silloin vain ihmisen sokeutta nähdä ja tuntea, antautua ja antaa. Ehkä se on kehon ja mielen tukkeutuneita tiehyeitä, patoja ja umpikujia. Ehkä elämä on kasannut liian monta pelon ja harhan verhoa kaiken aikaa läsnä- ja saatavilla olevan rakkauden eteen.