Rakkaudella tai ilman

(Kolumni on julkaistu Suomen joogalehdessä 4/2016)

Puu rakastaa varjollaan. Noin muistan piirtäneeni joskus kauan sitten. Tai toisin: Tänään olen lämmin kuin äidin syli; rakastan minua! Nyt vuosia myöhemmin tartun tuohon suureen sanaan nöyränä ja rajallisuuteni hyväksyen. Mitä rakkaus oikeastaan on? Se hehkuu ihmisestä toiseen lämpimänä katseena, hellänä kosketuksena tai lujana halauksena. Se on myötätunnon ja tahdon asia; se on motiivi moneen hyvään. Itseä tulee rakastaa ja toista saman verran. Ja tuo toinen on kuka tahansa, tuttu tai vieras, kaunis tai ruma, hyvä tai paha. Puhtaimmillaan rakkaus on täysin pyyteetöntä, toisen hyvään pyrkimistä.

Ihmisyytemme toteutuu rakkaudentekojen kautta. On kuitenkin tärkeää, että antaminen ja vastaanottaminen ovat jokseenkin tasapainossa, aivan niin kuin hengityksessä: vasta vapautunut uloshengitys auttaa meitä hengittämään ravitsevasti sisään. Voi myös ajatella, että kun otamme vastaan toisilta apua tai muulla tavalla palvelevaa rakkautta, annamme hänelle vuorostaan mahdollisuuden olla hyvä.

Inhimillinen rakkaus on vajavaista. Monesti kiintymys riittää rakkaudeksi, usein parisuhde ja perhe rakentavat aitoja haaveiden paratiisin ympärille. Rakastan sinua jos… Rakastan sinua kunhan…. En rakasta sinua enää… Rakkaus on kuitenkin rajatonta, kuin tuuli se kulkee missä tahtoo. Satunnainen kohtaaminen voi joskus koskettaa hyvinkin syvältä.

Voiko ilman rakkautta selvitä elämässä? Luultavasti ei. Vaikka läheisyys ihmissuhteissa ei luonnistuisi, voi rakkaus olla omistautumista työlle tai jollekkin muulle itseä suuremmalle asialle. Kauneudesta nauttiminen ja rakkaus luontoa kohtaan voi myös pitää elämänhalua yllä. Isänmaanrakkaus voi puolestaan saada käänteisiäkin seurauksia. Rakkauden puute aiheuttaa yksinäisyyttä ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Monet riippuvuudet pyrkivät lieventämään tyhjyyden tunnetta.

Voiko sanoa mitä rakkaus ei ole? Jospa se onkin ihan kaikki. Ehkä se on elämää väsymättä luova voima, armo ja myötätunto, elämän virta kaikessa olevassa. Ehkä se on voima, joka saa ruohon kasvamaan, solun jakautumaan ja ihmisen tahtomaan hyvää. Rakkauden puute olisi silloin vain ihmisen sokeutta nähdä ja tuntea, antautua ja antaa. Ehkä se on kehon ja mielen tukkeutuneita tiehyeitä, patoja ja umpikujia. Ehkä elämä on kasannut liian monta pelon ja harhan verhoa kaiken aikaa läsnä- ja saatavilla olevan rakkauden eteen.