Saa istua kaveriksi

Suomalainen nauttii väljyydestä, tuulensuhinasta ja takkatuleen tuijottelusta. Kaupunkilaisinakin olemme oppineet arvostamaan vapaata tilaa ympärillämme. Kahviloissa tai julkisissa kulkuvälineissä emme istu toisen viereen, jos suinkin voimme sen välttää. Se merkitsee parhaimmillaan niin oman, kuin toisenkin tilan kunnioittamista, heikoimmillaan eristäytymistä ja yksinäisyyttä.

Tutkin logoterapiaopinnoissani tyhjää tilaa, joka voi olla luonteeltaan fyysistä, psyykkistä tai henkistä. Taittelen juuri piirtämäni julistuksen kolmeen osaan ja pystytän pöydälle. Tällä ajatuksella antaudun näkyväksi pääkaupunkiseudun kahviloissa. Miten ihmiset suhtautuvat yksinistujan kutsuun? Miltä tuntuu, kun he kävelevät ohi, vaikka saisivat luvan istua seuraksi? Mitä he kokevat kutsun huomattuaan?

Jos haluat jutella aiheesta tai ottaa kopin haasteesta, ota minuun yhteyttä. Tarjolla vertaistukea ja vaikkapa oman julistuksen piirtelyseuraa.

”Tää on ihan kun lapsena kun sanottiin: ollaaks kavereita?”