Tila on pohjimmiltaan sisäänpäin

(Hengityskouluaikaisten arkistojen kätköistä)

Sisäänhengityksessä koen konkreettisen tilan, sen joka on hetkessä täyttynyt ääriä myöten. Uloshengityksen pysäkillä tila on toisenlainen: siihen voi jokin syntyä jos sallin. Siihen rakentuvat ne monenlaiset huoneet, joissa voin kuunnella tuttuni kuljeksivan, jossa tunnen pajunkissan tassun kevyen kosketuksen (Sesam aukene!), tai jossa vanhasta laulusta on kasvanut kaupunkien välille silta: ”Katsohan on tuolla puu…”

Minä tarvitsenkin nyt aika paljon tilaa.

Aloitan hiljaisen oloni tarkastelun rentouskasetilla. Musiikista polku ja portaat, lempeä ääni neuvoo käsiäni, jakojani, lantiota, kasvojani päästämään irti. Pyöritän keveästi hengitystä, maalailen mielikuvaa lempipaikasta. Yllätän itseni! Käperryn rakkani kuviteltuun syliin ja itken: minun kipeäksi, kipeäksi kääntynyt lempipaikkani!

Ehkä tässä onkin se kohta, jossa ylimääräinen aikani saa alkaa kasvattamaan tarinaa. Kysymys on hyvä alku: miten ihmeessä tässä kävi näin? Mies muuttui silmissäni siksi mistä hän rakentuu, senteiksi ja atomeiksi, luiksi ja lihoiksi. Sanat muuttuivat kirjaimiksi ja kieliopiksi. Merkillinen kokemus.

Yhtenä joulukuun päivänä otin kirjahyllystäni pehmeäkantisen, vaatimattoman kirjan. Sen etulehdeltä näin, että jo vuosia sitten sain sen tutultani lahjaksi. Huomiotta, lukematta se on kuitenkin jäänyt. Martin Buber, Minä ja Sinä! Kirja osoittautui vaikealukuiseksi, mutta koska jo ensimmäiset lauseet osuivat johonkin toteen minussa, jatkoin lukemista. Sivuutin kevyesti kaiken mitä en ymmärtänyt, ajatellen että noihin ehkä palaan vielä. Ne lauseet jotka ymmärsin sanoivat minulle lempeästi ja vähän ilkikurisesti: Sinä. Tuo sana läikkyi ja virtasi kehossani, sanattomuudessa, tyhjyydessä. Minä antauduin sille ja vastasin.

Tuolla samalla sanattomuudella on puiston vanha lehmus kerran vastannut minulle. Sanattomuudella joka on ollut täynnä merkitystä, sellaista josta kertominen ei onnistu vaikka kuinka tahtoisin.

Satu vihaamisen vaikeudesta

…eli noidantapposatu 1, (hengityskoulun kotitehtävä arkistojeni kätköistä).

Massiivinen virushyökkäys tietokoneeseeni on sotkenut monta työpäivää. Kolmatta kertaa palautan koneeseeni PhotoShopia, FreeHandia ja toimisto-ohjelmia. Lopulta annan periksi. Vien koko kiusan naapurikorttelin nörttipeikon hoiviin. Kömmin kone kainalossa hänen pimeään, savuiseen luolaansa ja huokaisen helpotuksesta: minä voin nyt unohtaa koko kapineen joksikin aikaa. Kun palaan huolilastin varjo vielä selkääni painaen työhuoneelle, pääsee pieni avuton itku. Miten minä olen ollenkaan kuvitellut, että minä jaksaisin, osaisin, voisin… Hetken siinä pilliteltyäni osuu katse kotiläksyni noita-akkaan, joka tuntuu vetelehtivän huoneeni nurkassa. Katson häntä edestä ja takaa, oikealta ja vasemmalta. Mitä ihmeen tekemistä minulla on hänen kanssaan? Miksi minun pitäisi hänet tappaa? Ajattelen tahmean verilammikon lattialleni. Noita katsoo minua häijyn huvittuneesti punaisen lammikon ja suuren syyläisen nenänsä takaa. Kysyn ääneen, mitä ihmeen pahaa hän on minulle koskaan tehnyt? Noita katsoo pistävin silmin ja remahtaa nauruun. Hän hekottaa ja räkättää niin kuin vain sadun noita-akka voi. Takkuiset, rasvaiset hiukset roikkuvat mustan huivin alta. Silmien pienet pupillit tuntuvat poraavan reikiä huoneeni seiniin. Minua hän ei enää katsele. Annan mieleni hiljetä ja taidan mumista itsekseni rauhoittelevia sanoja. Samalla annan mieleni pyyhkäistä veriroiskeet lattiasta. Onko tuo ihme, jos noita onkin vähän epäsosiaalinen ja itsekäs, pahansuopakin jollain tavalla, kun sillä on luultavasti ollut kurja ja vaikea lapsuus. Ehkä sen äiti on unohtanut sen vieraille rappusille tai sen isäpuoli on piessyt siltä luulot pois. Onko siis todellakaan ihme, että siitä on tullut tuollainen ilkimys. Muminani kuultuaan noita muuttuu maireaksi ja on kutistuvinaan aivan vaarattomaksi. Se rupeaa myötäilemään mumisemiani sanoja ja taitaa tirauttaa pienet kiukkuiset itkutkin siinä. Hänen äitinsä oli todellakin ollut kurjista kurjin lunttu ja isäpuolethan ovat tunnetusti kauhistuttavia henkilöitä. Pieni ryppyinen akka, melkein vain suuri syyläinen nenä huoneen nurkassa näyttää nappaavan työkalulaatikostani terävän puukon ja iskee sen pystyyn omaan rintaansa. Hetkinen! Tämäpä oli yllättävä käänne tarinassani; minunhan hänet piti tappaa. Silmänräpäyksessä, ennen kun yksikään veripisara ehtii putipuhtaalle lattialle asti, kelaan juttua hetken matkan taaksepäin ja noita seisoo jälleen täysissä noitavoimissaan siinä. Ajattelen tietokoneeni kolmeakymmentä viittä elinvoimaista virusta ja samassa keksin. Onhan minulla lamaannuttamisen keinot! Olenhan äärimmäisen voimallinen olento! Suljen silmäni ja samassa tajuan elämäni mittakaavan: olen todellakin pienistä pienin. Tunnen kevättuulten mukana pesimäseuduilleen palailevan linnun siiveniskut. Sen voimasta ja kauneudesta saan voimani. Sen aineenvaihdunnassa, hermostossa ja verenkierrossa on elämäni. Sen kevätmuuton reitti vie minut vaikean tehtäväni äärelle. Tuo kaunis, vahva, sinnikäs lintu halkoo tuulta ja uhmaa tuiskuja puolestani. Hetki hetkeltä se vie lähemmäksi Käsityöläiskatua, pientä graafisen suunnittelun toimistoa, kerrostalon parveketta, jolla koukkunokkainen noita-akka näyttää tähyilevän taivaanrannalle. Sen valtaisan nenän karstainen syylä kiiltelee kevätauringossa ja siihen, juuri siihen lintu huomaamattaan päästää kunnon prujauksen. Minulle se on huikea ilmalento, benjihyppy ilman köyttä, noidalle puolestaan likaisen harmaanvalkoinen, hieman limaisenlöysä kohtalo. Hän kiroilee äänekkäästi ja hyppii hetken tasajalkaa. Ei se mitään, minua se vaan auttaa kulkeutumaan hänen kiukusta laajenneen sieraimensa kautta nielun maisemiin. Menemisen riemusta hajoan moniin tuhansiin pikkuriikkisiin
osiin. Kaikki elinvoimaiset Minät lähtevät tehtävästään tietoisina liikkeelle. Keuhkojen pinnalle me rakennamme itsellemme mukavan olotilan ja siellä lisäännymme ja jakaannumme voimallisesti. Voi miten voitokasta elämä onkaan! Samassa noita jo yskiikin punaiseksi lyhdyksi syttyneen nenänsä takaa. Ryppyiset kasvot hehkuvat hikisinä ja rypistyvät entisestään. Yskä tärisyttää koko köyryselkäistä ruumista ja me pienet virukset saamme siitä uutta potkua tehtävämme suorittamiseen. Ei aikaakaan kun henki kulkee kovin työläästi ja tuskaisesti noidan keuhkoputkissa. Hän rojahtaa työhuoneen penkille pitkälleen ja vaikeroi onnettomana. Voi sitä kurjaa! Noitahan piti tappaa? Pyyhkäisen hiussuortuvan uniselta otsaltani ja käsi osuu nenääni. Se on yllättävän suuri, suorastaan koukkumainen. Olen juuri nähnyt unta, jossa istun komean plastiikkakirurgin potilastuolissa ja hän piirtelee tussilla viivoja nenäni kylkeen. Heräilen hämmentyneenä. Suuri syylä rouhaiseen karkeana sormeni syrjää. Oloni on kummallisen tukkoinen. Kurkkua kutittaa ja kun yskäisen, nousee suuhun outo metallinen maku. Aukaisen rähmäiset silmäni ja katson ikkunasta ulos. Parvekkeen kaiteella istuu suuri kaunis lintu ja katsoo minua. En tunnista sitä ja äkkiä se onkin lehahtanut tiehensä. Hetken aikaa olen tuntevinani sen siipien voiman itsessäni. Sitten se on iäksi kadonnut. Nousen penkiltä ja käyn laittamassa vettä lämpiämään. Kupillinen hunajateetä varmasti auttaa alkavaan flunssaa. Näin ajatellessani olen näkevinäni noidan varjon työhuoneeni nurkassa. Ja sitten se vaan haipuu näkymättömiin

Tii

Satu arkistojen kätköstä

Tii

Oli kerran pieni Tii. Niin pieni ja hupsu, että sitä tuskin huomattiin ja sen annettiin tehdä ihan mitä vaan, niin harmiton se oli. Kerran syksyllä se huomasi, että sen nimestä oli hukassa kirjaimia, eikä se löytänyt niitä mistään. Se etsi kotona omista laatikoistaan ja kaapeistaan. Naapureilta se ei kehdannut niiden perään kysellä, luulisivat vielä, että hän epäili heitä varkaudesta. Niinhän ei tietenkään ollut. Onneksi sentään satunnaiset ohikulkijat pysähtyivät uteliaina ja yrittivät vastata hänen kysymykseensä.

Sinun nimesi? Sinähän voit valita itsellesi uuden, jos olet hukuttanut vanhan. Onko sillä niin väliä?

Tuo vastaus oli aika kärsimätön ja siihen Tiin oli vaikea luottaa. Jotkut ehdottivat hienolle kalskahtavia vanhoja kunnioitettuja nimiä, mutta koska Tii oli vain aivan pieni tavallinen Tii, eivät nekään tuntuneet sopivilta. Kaikista hassuin neuvo kuitenkin oli se, kun joku huokasi kärsimättömästi: Ole vaikka äitisi. Sehän sinä ainakin olet, oma äitisi!

Jo oli paksu juttu, harmitteli Tii ja muisti äkkiä että jossain oli pikkuinen mökki, Myllykkä, nyt jo melkein mullaksi muuttunut, jonka piha oli jäänyt haravoimatta. Jospa siinä haravoidessa unohtuisi kaipaus ja ikävä ja joku kirjain ihan itsestään tippuisi taivaalta. Niin kun äiti oli joskus aikanaan sanonut: – Kun jokin ei suostu palaamaan muistiisi, unohda se. Sillä lailla laitetaan vahtimestarit töihin.

Tii matkusti junalla, siirtyi bussiin, seisoskeli asemilla ja pysäkeillä ja äkkiä hän oli yksin pikkuisen Myllykän pihalla. Hän haravoi hiukan lehtiä kasaan, mutta levitti ne äkkiä takaisin. Hän huomasi että maa kaipasi lehtiään, talven ruokaa, kohta lumen alle piiloutuvaa.

Ilta tuli syksyllä pian ja Tiillä ei ollut mitään tekemistä. Hän muisteli kaukaisten joutohetkiensä harrastusta, niitä lukemattomia ristisanatehtäviä, joita oli joskus tehnyt. Harvoinhan niitä täyteen sai, mutta sana kerrallaan kumminkin paljastui, ja tuotti iloa tekijälleen. Nyt ei kuitenkaan ollut yhtään ristisanatehtävää mukana, eikä niitä tässä vähäisessä valossa olisi jaksanut tehdäkään.

Tii huomasi, että hänen nimensä seuraava kirjain oli välähdellyt kuin rikkinäinen neonvalo jo jonkin aikaa ja viimeisenkin kirjaimen hän oli jo nähnyt muistavansa.

Niinpä hän asettui mökin tuttuakin tutummassa sängyssä selälleen ja odotti, että se viimeinen kirjain tippuisi pimeästä. Hiiret vain tanssivat piirileikkiä tuvan lattialla niin että kolisi ja paukkui.

Täällä ei ole muita kuin minä, vakuutti Tii itselleen ja sai sillä pelon kutistumaan sopivaksi. Hän muisteli miten pikkutyttönä pelkäsi mielikuvitusmörköjä sänkynsä alla ja käpertyneenä yritti nukkua niin, ettei mikään ruumiinjäsen tai edes peitonkulma joutuisi niiden syötäväksi. Nyt ei tarvinnut tehdä niin, kun ei ollut lapsi enää. Välillä Tii komensi hiiriä tanssimaan hiljaisemmin, välillä hellitteli niitä ystävällisin nimin. Lauloipa niille jopa kauniin unilaulun, jonka lapsuudestaan muisti. Itselleni minä tässä laulan, Tii huokasi lopulta ylettömän väsyneenä ja nukahti sikeään unettomaan uneen.

Aikaisin seuraavana aamuna Tii seisoskeli taas pysäkeillä ja asemilla ja pian hän olikin kotona. Tuliaisiksi hän vei kertomuksen hiirten piirileikistä ja sitä sitten ruokapöydässä yhdessä naureskeltiin. Seuraavana päivänä, kun se sattui olemaan kaunis ja ylettömän aurinkoinen, meni Tii kotipihalle lehtiä haravoimaan. Hän suri maan puolesta riisuessaan sitä syksyn peitteestä, mutta lohdutti sitä samalla ja saattoi jotain luvatakin, vaikka ei voinut sitä itse ollenkaan muistaa.

 

Tarina rakkaudesta

(Logoteorian inspiroima tarina)

Ihminen, joka on osa luontoa, eroaa muusta luonnosta siten, että hänellä on tietoisuus itsestään ja kuolevaisuudestaan, mahdollisuus itsereflektioon sekä itsen transsendenssiin. Muinainen ihminen ymmärsi luontaisesti olevansa riippuvainen luonnon hyväntahtoisuudesta. Hän tiesi sen olevan itseään vahvempi. Hän pyysi nöyrästi metsältä lupaa ennen metsästysretkeään.

Tästä alkaa fiktiivinen kertomus:

Metsäaukiota reunistavat hirsiset, sammalilla tilkityt ja vuoratut kammit. Pieni takkutukka, likanaama tyttönen, olkoonpa nimeltään vaikka Tii, lähti pihasta keväiseen maisemaan yrttien keruuseen. Omia tuttuja jälkiään hän kulki, käyden mielessään keskustelua poluvarren kasvillisuuden kanssa:
– Saanko poimia tästä? hän kysyi hentojen angervontaimien kohdalla.
– Täältä myös, täältä myös, kuiskailivat taimet kauempaakin.
Tii keräsi ropposensa täyteen ja hyvillä mielin vielä toiseen vaaleanvihreät kuusenkerkät. Hiukan sieltä täältä, ei yhdeltäkään liikaa rosvoten.
Kukaan ei omistanut metsää, järven vettä tai taivasta kaiken yllä. Ei ollut yhtä Jumalaa vaan luonto moninaisine henkineen.
Pieni Tii oli tyytyväinen saaliiseensa. Hän poimi vielä matkaltaan kiven joka oli mukavasti painava, soikea ja syliin sopiva. Sen hän asetteli pyhän, suuren kiven syliin ja sanattomasti kiitti.

Ja toinen fiktiivinen (?) kertomus:

Tämän tarinan vanheneva nainen, olkoonpa nimeltään vaikka Tiina, asuu vuokralla viehättävässä kerrostaloyksiössä. Hän on tyytyäinen elämäänsä ja ympäristöönsä. Mieluisinta espoolaislähiössä on hänen mielestään luonnonläheisyys. Kaupunkimetsässä kävellessään hän miettii ihmisenä olemistaan; hänellä on valtavasti sanoja käytettävissään:
– Ihmisyys toteutuu yhteydessä toiseen, hän viistaasti ajattelee.
Jo lapsena Tiinalle on muodostunut tietoisuus minästä, tieto erillisyydestä, persoonasta. Hän on ajan myötä tottunut itsereflektoimaan ja parhaimmillaan kokee myös itsen transsendenssia, toisin sanoen hän kykenee suuntaamaan toimintansa itsensä ulkopuoliseen todellisuuteen. Hän on oppinut ymmärtämään, että hänen situaationsa, eli naapurit, tämä lähiö ja metsä ovat osa häntä itseään.
Huonekasvien keskellä yksiön ikkunan edessä on kaunis kivi, soikea muodoltaan ja jotenkin merkillisesti ikuinen. Sen pinnassa on ikäänkuin sulan kiviaineksen uurteita. Se löytyi taannoin lähiömetsästä, siirtokivilohkareen sylistä.
– Vie minut takaisin, on Tiina kuulevinaan. -Vie minut takaisin.
Niin hullulta kun se kuulostaakin, Tiina pakkaa kiven reppuunsa ja vei sen takaisin metsään. Hän asettelee sen suuren kiven laella olevaan kuoppaan, siirtelee hiukan kuivia lehtiä sen ylle, jotta se näyttäisi aina olleen siinä. Hän vähän naurahtaa itselleen ja nojaa sitten suuren kiven kylkeen. Lämmin voimallinen rakkauden virta hyökyy kivestä Tiinan sydämeen. Näin kivi sanattomasti kiittää.

Johtopäätös:

Rakkaus ei ole pelkästään inhimillinen teonsana. Se on rajaton luonnonvoima, elämää väsymättä luova ja ylläpitävä tahto, armo ja myötätunto, elämän virta kaikessa olevassa. Rakkauden puute on silloin vain ihmisen sokeutta nähdä ja tuntea, antautua ja antaa. Ehkä se on kehon ja mielen tukkeutuneita tiehyeitä, patoja ja umpikujia. Ehkä elämä on kasannut liian monta pelon ja harhan verhoa kaiken aikaa läsnä- ja saatavilla olevan rakkauden eteen.

Rakkaudella tai ilman

(Kolumni on julkaistu Suomen joogalehdessä 4/2016)

Puu rakastaa varjollaan. Noin muistan piirtäneeni joskus kauan sitten. Tai toisin: Tänään olen lämmin kuin äidin syli; rakastan minua! Nyt vuosia myöhemmin tartun tuohon suureen sanaan nöyränä ja rajallisuuteni hyväksyen. Mitä rakkaus oikeastaan on? Se hehkuu ihmisestä toiseen lämpimänä katseena, hellänä kosketuksena tai lujana halauksena. Se on myötätunnon ja tahdon asia; se on motiivi moneen hyvään. Itseä tulee rakastaa ja toista saman verran. Ja tuo toinen on kuka tahansa, tuttu tai vieras, kaunis tai ruma, hyvä tai paha. Puhtaimmillaan rakkaus on täysin pyyteetöntä, toisen hyvään pyrkimistä.

Ihmisyytemme toteutuu rakkaudentekojen kautta. On kuitenkin tärkeää, että antaminen ja vastaanottaminen ovat jokseenkin tasapainossa, aivan niin kuin hengityksessä: vasta vapautunut uloshengitys auttaa meitä hengittämään ravitsevasti sisään. Voi myös ajatella, että kun otamme vastaan toisilta apua tai muulla tavalla palvelevaa rakkautta, annamme hänelle vuorostaan mahdollisuuden olla hyvä.

Inhimillinen rakkaus on vajavaista. Monesti kiintymys riittää rakkaudeksi, usein parisuhde ja perhe rakentavat aitoja haaveiden paratiisin ympärille. Rakastan sinua jos… Rakastan sinua kunhan…. En rakasta sinua enää… Rakkaus on kuitenkin rajatonta, kuin tuuli se kulkee missä tahtoo. Satunnainen kohtaaminen voi joskus koskettaa hyvinkin syvältä.

Voiko ilman rakkautta selvitä elämässä? Luultavasti ei. Vaikka läheisyys ihmissuhteissa ei luonnistuisi, voi rakkaus olla omistautumista työlle tai jollekkin muulle itseä suuremmalle asialle. Kauneudesta nauttiminen ja rakkaus luontoa kohtaan voi myös pitää elämänhalua yllä. Isänmaanrakkaus voi puolestaan saada käänteisiäkin seurauksia. Rakkauden puute aiheuttaa yksinäisyyttä ja elämä tuntuu tarkoituksettomalta. Monet riippuvuudet pyrkivät lieventämään tyhjyyden tunnetta.

Voiko sanoa mitä rakkaus ei ole? Jospa se onkin ihan kaikki. Ehkä se on elämää väsymättä luova voima, armo ja myötätunto, elämän virta kaikessa olevassa. Ehkä se on voima, joka saa ruohon kasvamaan, solun jakautumaan ja ihmisen tahtomaan hyvää. Rakkauden puute olisi silloin vain ihmisen sokeutta nähdä ja tuntea, antautua ja antaa. Ehkä se on kehon ja mielen tukkeutuneita tiehyeitä, patoja ja umpikujia. Ehkä elämä on kasannut liian monta pelon ja harhan verhoa kaiken aikaa läsnä- ja saatavilla olevan rakkauden eteen.

Hetkien tarkoitus

(Artikkeli on julkaistu Suomen joogalehdessä 1/2016)

Kerran vuosia sitten seisoin kaupan kassajonossa kauniin keski-ikäisen naisen takana. Koin suorastaan pyhyyden hipaisun katsellessani hänen kehollista olemistaan. Hän todella oli kotonaan tuossa: kehossa, kaupan kassalla, maailmassa. En osaa sanoa mistä kaikesta tuo ilmestyksen kaltainen kokemukseni syntyi, mutta muistan ajatelleeni, että hän on varmaankin pitkälle edennyt joogaohjaaja.

Joogaamisessa on selkeä tarkoitus. Tiedämme sen ylläpitävän terveyttä ja tuovan mielenrauhaa. Joogan opettamisessa on sitäkin vahvemmin tarkoitus, kun siinä saat jakaa toisille tuota saavutettua hyvää. Viktor Franklin kehittämän logofilosofian mukaa olemme kaikki pohjimmiltaan hyviä ja meillä on sisäänrakennettuna tahto tarkoitukseen. Tarkoituksen toteuttamiseksi meidän tulee suuntautua ulospäin, kohti toisia ihmisiä ja ympäristöä. Ihminen on toteuttanut henkilökohtaista tarkoitustaan hyvin, jos maailma on hänen jäljiltään parempi paikka.

Elämässä avautuva pienten tarkoitusten ketju on jokaiselle oman laisensa. Sitä ei voi kukaan toinen meille antaa tai määritellä. Elämälle antautuminen, kuunteleminen, aistit avoimina kulkeminen auttaa huomaamaan eteen avautuvia mahdollisuuksia hyvään. Joskus tuntuu, että elämä vaatii meiltä oman mukavuusalueen reipasta ylittämistä. Usein riittää pienen pieni teko, katse tai hymy.

Vuoden ensimmäisenä lumimyräkkäpäivänä talvikansa manaili sekasortoista julkista liikennettä. Minä tulin kiireineni menneeksi bussiin, johon en olisi normaalisti mennyt. Nuori poika istahti minua vastapäätä. Hän otti välittömästi katsekontaktin ja hymyili ujosti. Hymyilin toki takaisin mutta käänsin pian huomioni johonkin ikkunan ulkopuolella. Kun jälleen katsoin poikaa, hän hymyili uudelleen.

– Anteeksi, saisinko haastatella sinua koulutehtävääni?

Tottahan toki! Hän kyseli tupakanpoltosta ja siitä arvelenko geenien vaikuttavan nuoren valintoihin. Vastailin ja kerroin myös omasta nolosta tupakoinnistani lasten ollessa pieniä. Kysymyksiä ei ollut montaa, mutta juttelimme koko loppumatkan, minä aikuisista lapsistani ja hän suhteestaan äitiinsä. Tuo korkeintaan parinkymmenen minuutin keskustelu säilyy aarteena mielessäni. Tuntuu että maailma todella kaunistui hiukan. Joku jälki jäi minuun, joku aikuisen elämänsä alkumatkalla olevaan poikaan. Näistä hetkellisistä kohtaamisista punoutuu elämäni tarkoitus. Ja myös siitä, että saan kirjoittamalla jakaa tuon ilon teidän kanssanne.

Mieli- ja kielikuvista

(Julkaistu Suomen Joogalehdessä 4/2014)

Uteliaana ja vaihtelunhaluisena hypähtelen harrastuksesta toiseen. Olemisen ja tekemisen tasapainoa etsiessäni tutustuin rentoutuksen ja hypnoosin kiehtovaan maailmaan: oi autuasta lepoa ja mielikuvien virtaa! Missä sitten menee hypnoosin, unen ja transsin rajat? Ihan pakko oli hakeutua hengityskouluun, ullmanilaiseen uniryhmään ja myöhemmin rakentaa itselleen shamaanirumpu, rentoutusrumpu, tarinarumpu ja pari muuta. Millainen mahtaisi olla unirumpu? Se on vielä tekemättä.

Mielikuvat ovat kehollinen asia. Jossain jännittyneiden lihasten suojissa lymyää ties millaisia satuaarteita. Rentoutuneessa, keskittyneessä olotilassa spontaanisti syntyvien mielikuvien maailma voi antaa työkaluja sellaisten asioiden käsittelyyn, jotka pakenevat arkiajattelun analysoivaa ja arvottavaa luonnetta. Ennenvanhaan iltahämärissä kerrotut sadut ja tarinat toimivat yhteisön yhteisinä unina. Nykyisin elokuvat ja muu digitaalinen viihde ei tarjoa vastaavia mahdollisuuksia, koska se jättää yleensä kovin vähän tilaa katsojalle itselleen.

Aikanaan luin kuopukseni kanssa ääneen Harry Potteria. Kun velho nosti maasta porkkanoita ja ne kiljuivat joutuessaan ulos turvallisesta muhevasta mullasta, sain muodostaa mielikuvan itse jos halusin. Kun näin saman kohtauksen elokuvassa, koin sen vähän vastenmielisenä. Elokuvaa katsellessa en voi päättää mitkä kohdat päästän mielessäni kuviksi asti. Luettu tarina sen sijaan on varmaankin jokaiselle omansalainen, itse kuvitettu. Ei varmaan ollut kahta samanlaista Sinuhe Egyptiläistä tai Tom Sawyeria, ennen kun heistä tehtiin elokuvat.

Tottahan toki kuvan ammattilaisena arvostan kuvitusta ja olen myös elokuvan ystävä. Ehkä runsas liikkuvien kuvien katselu on kuitenkin vähän syönyt sisäistä mielikuvamaailmaani. Kokemukset ovat siirtyneen vahvemmin fyysisten mielikuvien ja kehollisen aistimisen suuntaan. En sitäkään halua väheksyä. Aika vakaasta olemisen tilasta on ollut hyvä lahteä tekemään. Satunnaisenakin jooga ja muutama muu liikunnallinen harrastus on tehnyt peruslaiskalle todella hyvää.