Hetkien tarkoitus

(Artikkeli on julkaistu Suomen joogalehdessä 1/2016)

Kerran vuosia sitten seisoin kaupan kassajonossa kauniin keski-ikäisen naisen takana. Koin suorastaan pyhyyden hipaisun katsellessani hänen kehollista olemistaan. Hän todella oli kotonaan tuossa: kehossa, kaupan kassalla, maailmassa. En osaa sanoa mistä kaikesta tuo ilmestyksen kaltainen kokemukseni syntyi, mutta muistan ajatelleeni, että hän on varmaankin pitkälle edennyt joogaohjaaja.

Joogaamisessa on selkeä tarkoitus. Tiedämme sen ylläpitävän terveyttä ja tuovan mielenrauhaa. Joogan opettamisessa on sitäkin vahvemmin tarkoitus, kun siinä saat jakaa toisille tuota saavutettua hyvää. Viktor Franklin kehittämän logofilosofian mukaa olemme kaikki pohjimmiltaan hyviä ja meillä on sisäänrakennettuna tahto tarkoitukseen. Tarkoituksen toteuttamiseksi meidän tulee suuntautua ulospäin, kohti toisia ihmisiä ja ympäristöä. Ihminen on toteuttanut henkilökohtaista tarkoitustaan hyvin, jos maailma on hänen jäljiltään parempi paikka.

Elämässä avautuva pienten tarkoitusten ketju on jokaiselle oman laisensa. Sitä ei voi kukaan toinen meille antaa tai määritellä. Elämälle antautuminen, kuunteleminen, aistit avoimina kulkeminen auttaa huomaamaan eteen avautuvia mahdollisuuksia hyvään. Joskus tuntuu, että elämä vaatii meiltä oman mukavuusalueen reipasta ylittämistä. Usein riittää pienen pieni teko, katse tai hymy.

Vuoden ensimmäisenä lumimyräkkäpäivänä talvikansa manaili sekasortoista julkista liikennettä. Minä tulin kiireineni menneeksi bussiin, johon en olisi normaalisti mennyt. Nuori poika istahti minua vastapäätä. Hän otti välittömästi katsekontaktin ja hymyili ujosti. Hymyilin toki takaisin mutta käänsin pian huomioni johonkin ikkunan ulkopuolella. Kun jälleen katsoin poikaa, hän hymyili uudelleen.

– Anteeksi, saisinko haastatella sinua koulutehtävääni?

Tottahan toki! Hän kyseli tupakanpoltosta ja siitä arvelenko geenien vaikuttavan nuoren valintoihin. Vastailin ja kerroin myös omasta nolosta tupakoinnistani lasten ollessa pieniä. Kysymyksiä ei ollut montaa, mutta juttelimme koko loppumatkan, minä aikuisista lapsistani ja hän suhteestaan äitiinsä. Tuo korkeintaan parinkymmenen minuutin keskustelu säilyy aarteena mielessäni. Tuntuu että maailma todella kaunistui hiukan. Joku jälki jäi minuun, joku aikuisen elämänsä alkumatkalla olevaan poikaan. Näistä hetkellisistä kohtaamisista punoutuu elämäni tarkoitus. Ja myös siitä, että saan kirjoittamalla jakaa tuon ilon teidän kanssanne.